Tutustuimme käsinukkejen ihmeelliseen maailmaan tänään. Kuinka tulee puhua käsinukella, ketä katsoa ja kuinka sitä liikuttaa. Tärkeintä on eläytyä. Sinä olet kyseinen nukke, sinun täytyy heittäytyä rooliin. Käsinukella toiminen ei ole niin yksiselitteistä. Jotkut voivat toimia luonnostaan luonnollisella tavalla käsinuken kanssa ja toisille se vaatii enemmän harjoittelua. Peili on tässä hyvä apukeino. Kuinka liikuttaa päätä nuken puhuessa, kuinka se kävelee, ja kuinka se kuuntelee muita. Itselleni tämä vaatii vielä harjoittelua, mutta opastuksen jälkeen se alkoi sujumaan hyvin. On muistettava, että kuunnellessakaan käsinukke ei ole paikallaan, niin kuin ei me ihmisetkään olla, vaan jotakin käsinukkekin tekee.
Käsinuken käytöllä on monia positiivisia vaikutuksia. Ujojen lapsien on pienempi kynnys käydä juttelemaan hahmolle, ja mieltä painavistakin asioista voi olla helpompi kertoa nukelle kuin suoraan ihmiselle. Lapset usein unohtavat aikuisen läsnäolon ja keskustelevat juuri nuken kanssa. Lapsen huomio keskittyy nukkeen, ei nukettajaan. Lapsetkin voivat leikkiä nukeilla, ja itse keskustella nuken välityksellä. Lapsilla ei ole yleensä iso kynnys heittäytyä uusiin rooleihin. Tätä taitoa tulisi vaalia.
Meillä oli erilaisia nukketeattereita. Varjoteatteria, käsinukketeatteria, pöytänukketeatteria ja esineteatteria. Mielenkiintoisimmat teatteri muodot olivat mielestäni varjoteatteri ja esineteatteri. Ne eivät tunnu niin tavalliselta vaihtoehdoilta, ja asettavat omalla tavallaan mielikuvituksen myös uudelle asteelle. Esineteatterissa, jos esittäjät eivät eläydy itse täysin rooleihinsa, ei esitys olisi mielenkiintoinen. Heidän tarvitsee omilla ilmeillä ja pienillä eleillä kuvata esineiden tunteita. Tämä pätee kyllä moneen muuhunkin teatteri muotoon, mutta tässä se korostuu väistämättäkin. Varjoteatterissa, jossa hyödynnetään piirtoheitintä, kannattaa hyödyntää kalvojen liu´uttamista peräkkäin, joka elävöittää kerrontaa, eikä näyttämö ole koskaan tyhjänä. Kalvoja voi myös kasata päällekkäin.
Itse harjoittelin pöytänukketeatteria. Oli vaikeata muistaa, kuinka pitää nukkea niin, että se ei näy yleisölle sivuttain ja litteänä. Tämäkin vaatii harjoittelua. Tulevassa esityksessämme, hyödynnämme harjoitteluvaiheessa mahdollisesti videokuvausta, jotta näkee, kuinka toimii ja kuinka voisi tehdä toisin. Tapaa, jolla teemme en vielä tiedä, mutta eiköhän se selviä.
-Jenny
Itse huomasin, että käsinukketeatterissa katseen pitäminen omassa nukessa on yllättävän vaikeaa. Helposti katse karkaa sinne, kelle puhuu. Jos näyttämöllä on myös esimerkiksi useampi hahmo kerrallaan, katse kiinnittyy kuin itsestään vastanäyttelijän hahmoon. Tai mitä pitää katsoa silloin, kun oma nukke ei ole lavalla, yleisöä vai esityksen nukkeja?
VastaaPoistaNyt kun olemme harjoitelleet kolme pukkia -esitystä olen huomannut, että nukkea yrittää liikuttaa kyynärpäästä. Tällä tavoin itse nukke ei kuitenkaan liiku kummoisesti. Liikkeen pitäisi lähteä siis ranteesta, jotta hahmo liikkuisi paremmin.
Keppinukella ei ole käsinuken tavoin käsiä ja jalkoja, joita liikutella. Tästä syystä keppinukke -esityksessä äänet ja liikkeet pitävät olla tarpeeksi näyttäviä, jotta nukkea saisi eläytettyä kunnolla. Keppinukkien kaksiulotteisuus tuo myös oman haasteen esityksen tekemiseen (nukkeja ei oikeastaan voi käännellä lavalla).
Itse innostuin teatterista, jossa käytetään piirtoheitintä apuna. On upeaa, miten yksinkertaisella ja halvalla tavalla saa tehtyä teatteria. Piirtoheittimen kalvot voi myös tehdä niin, että kohtausten vaihtuessa ei tarvitse kuin vaihtaa kalvoa. Näin teatterin tekeminen onnistuu yksinkin (pelkillä kalvoilla ei kylläkään voi elävöittää tarinan henkilöitä). Nykyisin päiväkodeissa ei välttämättä ole enää piirtoheittimiä tai varaa ostaa projektoreita.
VastaaPoistaPuhuimme historia ja yhteiskunta -luennolla siitä, että lapset aistivat niin ulkoisesti (aistit) kuin sisäisestikin (mielikuvitus ja tunteet) asioita. Eli lapsille kannattaa mahdollisimman monipuolisesti esittää asioita. Teatterit ovat siis oiva tapa opettaa lapsille asioita. Teatterin tekeminen on edullista, jos päiväkodilla on rajoitteiset resurssit. Aina ei välttämättä tarvitse tehdä teatteria. Tarinan voi myös ihan vain piirtää. Tarina etenee samalla kun piirroskin etenee (vrt. kyllitäti -kertomukset).